Kaksitoista sotilasta juoksee karkuun Kuun pölyistä pintaa pitkin. Pakoon pysäyttämätöntä vaaraa. Toiset sotilaat lähtevät vaaraa ampumaan, vain tullakseen hengettömiksi. Komentava Kenraali huutaa käskyjä mutta mitä sotilaat kuulevat on että juokse, jos haluat elää. Sotilaat juoksevat nopealta kuolemalta joka kävelee heitä hitaasti kohti, hävittäen jokaisen tiellään. Yksi sotilaista yrittää saada lisäaikaa ampumalla raketin kohti kävelevää mutta se räjähtää tämän eteen vieden vierustovereiden hengen myös. Sotilaiden huudot häviävät radioista painovoimattomuuteen. Verta leijuu heidän ruumiiden ympärillä, kunnes kuolema kävelee lävitse sen. Kaksitoista sotilasta kuulee kuoleman huutavan pelkureiksi, kun he juoksevat ja hyppäävät evakointi aluksen sisälle. Kenraalin noustessa kyytiin, alus ampaisee taivaalle heti sillä hetkellä pölyä lennättäen. Kuolema katsoo pakenevia ja hymyilee. Aluksen sisällä sotilaat ja Kenraali hurraavat pelastumiselleen ja kiittelevät lentäjiä liian aikaseen, kuolema iskee kätensä aluksen ikkunasta läpi ja vetää Kenraalin ulos.
”Pyhä lehmä!” ehtii Kenraali huutaa kun roikkuu ulkona kuoleman tiukassa otteessa. Sotilaat ovat peloissaan aluksessa, kuolema katsoo heitä ja nauraa, samalla pitää Kenraalia otteessaan. Pieni hetki hiljainen kuluu ennenkuin kuolema avaa suunsa ja tiedottaa että pelkuri sotilaat saavat elää kertoakseen viestin heidän johtajilleen. Sotilaat odottavat, Kenraali meinaa sanoa että täytyykö hänen roikkua ulkona, kuolema huutaa että hiljaa ja sanoo sotilaille.
”Kukaan ei kävele tai elä Kuolleella Merellä. Tai hävitän jokaisen ihmisasutuksen Kuun pinnalla.”
Sotilaat kuittaavat että nauhalla, mutta sitten lähettävätkin sen heti johtajilleen. Jotka saavat viestin tukikohdassa. Kenraali aluksen ulkopuolella nostaa peukka että hyvää työtä! Sotilaat ehtivät hurrata kunnes muistavat kuoleman ikkunan takana. He vaativat elää koska lähettivät viestin. Kuoleman nauraa elämälle ja pyyhkäisee koko aluksen räjähdyksellä. Sekä heittää maahan Kenraalin kädestään. Hän nauraa ilmassa leijuessaan ja huomioi ettei kuulut murskautumis ääntä. Lentäessään alas maahan hän voi seurata kuinka se Kenraali seisoo kuin mitään ei ole tapahtunut. Kenraali huomaa kuolemansa ja ihmettelee erästä seikkaa. Kun kuolema toteaa että upseeri ei ole normaali ihminen, tämä kysyy että kuinka hän lentää ilman moottoristoa? Se on ihailtavaa hän vielä toteaa. Kuolema on hämmentynyt. Se mies seisoo vain siinä hänen edessään ja on rauhallinen. Pelkkä kuoleman läsnäolo pitäisi vavisuttaa mieltä mutta ei. Tämä vain tuijottaa. Kuolema kysyy että mikä upseeri on, ihminen ei voi selvitä sellaisesta heitosta. Kenraali nyökkäilee että kyllä, putoaminen vahingoitti pukua vähän. Ihan rentona. Kuolema tuohtuu ja vaatii vastausta, upseeri huokaisee kypäränsä sisällä ja vastaa että tämä on ihminen. Tuiki tavallinen ihminen. Pienellä hymyllä. Kuolema kuittaa valehteluna ja kysyy mitäs he nyt tekevät. Kenraali vastaa kuolemalle että tämä on suuressa pulassa. Sen puheen vuoksi. Sekä nyökkäilee, kuolema vastaa että pyrki siihen puheellaan. Kenraali keskeyttää että tämä meni ja julisti sodan alkaneeksi. Vastaan ihmiskuntaa.
”Miten mietit selvitä siitä?” Kenraali sanoo vielä, kuolema nauraa suureen ääneen ja muistelee että ihmiskunta on suuri puheissaan! Kova haastamaan sotia! Mikä loistava ihmisyys hän vielä sanoo, Kenraali tiedostelee että meinaako hän käydä sotaan yksin? Kuolema vastaa yksinkertaisesti että hänellä on armeija kyllä, vaikka voisikin yksin yhtä hyvin. Iso valhe. Kenraali nauraa vuorostaan ja toteaa että sitten heillä on mahdollisuus voittaa hyvin.
”Vaikka tapoitkin ryhmäni. Kelpo miehiä.” kenraali toteaa vielä, kuolema kysyy että vihaako hän heidän hävittämisestään häntä? Kenraali puistaa päätään että ei. Pelkureita, vaikka kelpo miehiä. Kuolema yllättyy ja nauraa, pitää hupaisasta ihmisestä.
”Voin poistua vain lyömällä sinut eikö?” Kenraali kysyy yllättäen kesken nauramisen. Vain kuolleen ruumiini yli vai kuinka ihmiset sen sanovat toteaa kuolema. Kenraali avaa rajoittimia puvustaan. Kuolema huomaa ja sanoo että ihminen aikoo tapella vastaan? Kenraali venyttelee puvussaan ja sanoo että treenaa vähäsen. Vitsi todellakin, vaan kuolema nauraa jälleen, kertoen kuinka mikään harjoittelu ei yllä hänen tasolleen. Huvittuneena hän ei ota mitään vasta-asentoa, koska hänet haastaa heikko ihminen. Ei kuoleman vertainen. Kuolema hyväkysyy lopulta haasteen ja kysyy miehen nimeä. Ylpeänä ihminen vastaa.
”Nimi on Phoenix Secre, Yhdistyneiden Valtojen Armeijan Taistelu-Kenraali.” Kertoo upseeri mies, ihmisenä vastassa itse ihmisyyden loppu, Kuun vallanneen armeijan ylimmäinen komentaja. Kenraali hyökkää pukunsa liikkumusmoottoriston avulla vastaan kuolemaa mutta tuloksetta, tullakseen vaan isketyksi maahan. Vielä toinen yritys kunnes hän palaa kuolemaa vastaan puuskuttaen. Puku on vielä heikoimillaan, päästellen ilmaa ja virtaa painottomaan. Kenraali ei sano mitään, vaan hengähtää. Kuolema toteaa että tämä saattaa saada iskun-kaksi perille, mitä se auttaa? Ja että tämä kestää kyllä, mutta kestääkö puku? Ihmiset eivät elä hapettomassa ympäristössä. Hän vielä virnistää sanojensa jälkeen. Kenraali vetää keuhkot täyteen ilmaa. Kuolemaa ehtii ihmetellä kunnes joutuu pysäyttämään jalan naamansa eteen. Se tuli vauhdilla.
”Nopeaa! Mitä tämä on?” Kuolema toteaa, räpäyttää silmiään ja selkää vasten iskeytyy jokin raskas hyvin nopeasti. Kuoleman selkä vääntyy napakasta iskusta ja hän kääntyy vaistonvaraisesti vaan ei mitään. Missään ennenkuin hän räpäyttää silmäänsä. Ihmiskunnan kuoleman raskasta panssaria oleva puku ruttaantuu erikohdista tämän kehoa. Jyske loppuu kun tyhjästä tyhjyyteen ilmestyy mies jaloilla jarruttaen. Pöly nousee leijumaan. Kenraali avaa puvun ilmahanat ja hengähtää syvään ihmetellen toimiko se?
Se ei ole ihminen. Se nousee polveltaan ylös kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kenraali toteaa että tuo nyt on geneeristä. Samalla päästää hymyn sekä oudoksunnan.
”Vaikuttavaa. Tiputan taistelulaivoja noilla liikkeillä.” Pelkkä ihminen nauraa, kuolema onnittelee.
”Onnittelut. Olet ensimmäinen [ihminen] joka iski minut kumoon. Eikö olekkin hienoa, toinen erä?” Kenraali ei vastaa mitään vaan valmistautuu, kunnes kuolema hänet keskeyttää toteamalla että tämä voisi poistaa kaikki vastimet, käydä täysillä häntä vastaan. Vai kuoleeko hän pois? Kenraali on yllättynyt että paholainen tuon huomasi, harmittelee että hänen piilottelunsa oli turhaa. Ilme muuttuu miehellä rennosta vakavaksi. Kuolema nauraa vuorostaan ja toteaa että miehen sielu ei ole se normaalein. Kenraali sanoo jotain hyvin hiljaa, kuolemaa lukee huulilta että se on ihmisyyden. Mikä? Mutta mikään ei muuta mitään huutaa itse kuolema, mutta sanat jäävät hänen todistaessaan kuinka tuo julkea ihminen iskee sormet läpi omasta kypärästä, vetäen sen pois päästä. Kypärä lentää pintaa vasten ja pongahtaa. Hän tipauttaa samalla ilmakoneiston selästä ja suojat. Ilma karkaa avaruusharakoille. Kuolema huutaa hämmästykseltään suoraan että mitä helvettiä juuri tapahtui. Näin ei ole käynyt koskaan. Kenraali sanoo ensin ihmisyys ja tulee yhdeksi häntä puristavan painovoimattomuuden kanssa. Voi nähdä kuinka se nuolee hänen ihoaan ja yrittää tappaa hänet. Mies ottaa taistelu asennon ja sanoo toiseksi että voiko saada anteeksi. Kumpikin paikalla kuulee päänsisällään että lupa on myönnetty. Kuolema siitä sen tajuaa.
”Ylitit järkeenkäymisen rajan? Olet ihminen!” Mahdotonta! -sana jää tulematta kun kenraali lähtee liikkeelle raskain askelin, mikä on kaiken järjen mukaan mahdotonta. Hämmentynyt kuoleman tuoja lyö suojausta vastaan, ilman mitään. Kenraali tulee läpi, nyrkki lävistää kaiken tieltään ja jo olennon takana kävellessään, hän lyö nyrkit yhteen. Vasen silmä nykii kulmasta. Isku osuu kuolemaan vasta hyvän ajan jälkeen tämän yrittäessä liikkua. Se osuu sivuttain hänen kylkeensä, pirstoen nuo panssaripuvun jäänteet hänen päältään. Isku on sama kuin vanhanaikaisen öljytankkerin aaltojenhalkojan kärjen osuminen kananmunaan. Kipu voi olla jotain muistettavaa, ensinnäkin jos tuosta jää eloon. Kenraali katsoo kilometrien päässä vuorta vasten makavaa murskautunutta hahmoa ja nyrpistää ilmettään.
100 kilometrin päässä kuolemasta, hän miettii että haukkasi liian suuren palan. Ehkä hänen on mentävä sitten loppuun saakka. Se tarkoittaa hyvästejä. Suojakupla lähestyy, se tarkoittaa kaupunki asutusta.
2006 vuoden aikana toimintaan tullut vajaan neljän sadan tuhannen ihmisen kolonia. Siviilisataman alueella kävelee nainen ja tyttövauva. Vielä nimeämätön. Nainen toistelee pikkuiselle vierellään että missä tämän surkea isä on. Tyttö vastaa hymyllä ja epämääräisellä äänähdyksellä, nainen nostaa hänet syliin ja huokaisee että ehkä se mies ei edes tule. Sillä hetkellä ovet läheltä heitä avautuvat ja mies juoksee paikalle, lapsen ja naisen luokse. Nainen heti tuiskauttaa että siinähän sinä!
”Anteeksi Arean, olen vähän myöhässä. Pieni työongelma tuli vastaan.” hän valehtelee ja sitten nostaa lapsen maasta käsilleen.
”Kuten aina Phoenix, mutta saavuit. Edistymme. Äläkä hehku noin, se ei ole hyvää hänen kasvulleen.” tämä Arean, kenraalin vaimo sanoo huomioidessaan miehensä käsien hekuman. Ei pidä sitä outona, ei ollenkaan.
”Äitisi taas vai? Hän ei taida vieläkään tykätä minusta? Mutta miten pikku vauvani voi?” Kenraali lepertelee tytölle. Tämä äänähtelee ja nauraa.
”Katso nyt, tyttöhän pitää hohtavasta voimastani.” Phoenix nauraa ja Arenan nauraa myös, sitten kysyy että onko hän miettinyt sitä nimeä hänelle? Kenraaali nielaisee sekä selittää että hänellä on ollut nilkkoihin asti töitä, ei ole ollut aikaa miettiä niin tärkeää asiaa.
”Se on niin sinua! Sinun pitäisi tulla mukaamme maahan. Pois täältä vaarasta!” Arean sanoo vakavana, mies nyökkäilee ja toteaa että hänellä on vielä kolme vuotta banaania maasta.
”Voit aina tehdä valituksen! Se ei ollut sinun syysi!” rakas vaimo sanoo, viitaten että se ei ollut Phoenixin syy. Eihän se ollut. Kenraali vastaa että sitähän aina yrittää vierailessaan pääkaupungissa, vaan tuloksestta! Ja samassa hänen saa kylmät väreet ja sen epämielyttävän tunteen.
”Hitto! Arean!” Hän kiroaa, pelottaa vaimoaan vakavalla ilmeellään.
”Mitä, pelotat minua Phoenix. Miksi noin yhtäkkiä?” Arean ihmettelee, mies toteaa että hän mokasi. Hän kutsuu rakastaan joka ihmettelee kun mies suutelee häntä tuosta vain. Ja laskeutuu vauvan luokse.
”Nämä ovat sittenkin hyvästit rakkainpani. Sekä sinä pikku tyttö vauvani... en saanut edes mahdollisuutta kutsua sinua nimeltä.” Mies halaa pientä tyttöään joka nauraa tämän parransängen kuttittaessa. Arean huolestuu, kysyy miten niin jäähyväiset.
”Sanoin että mokasin! Nämä ovat hyvästit!” Kenraali sanoo vakavana ja nousee seisomaan. Nainen olisi inttää vastaan mutta nähdessään silmistä kuinka kenraali katsoo kauaksi tyhjyyteen, hän ymmärtää ja melkein murtuu.
”Miksi kuolisit? Oikeasti...?” Arean tuhruttaa kyyneltä. Phoenix huokaisee.
”Hitto nainen, meinaan kuolla. Sitä en voi estää. Mokasin.” eläkä itke hän haluaisi sanoa, muttei pysty. Arean ei sitä usko ja itkiessään sanoo että eikä. Kenraali melkein on lähteä, kun muistaa että jotain vielä ennen väistämätöntä. Hän nostaa pienen tytön äitinsä käsivarsille ja sitten laskee kätensä tytön päänpäälle. Tyttö on elämäniloa täynnä.
”Olen todella pahoillani tästä. Mutta saat jotain.” Phoenix sanoo tytölleen, silloin Arean kysyy että eikö ole muuta kuin se lopullinen? Mies sanoo kovaan äänen että ei. Että tämä uskoo häntä, ei ole. Hänen on päästettävä irti ja pidettävä vauva turvassa. Arean vielä meinaa alkaa, mutta silloin vain pyytää miehen halaamaan häntä ja vauvaa. Hän alkaa itkemään heti miehen niin tehdessä, vauva ei tajua menosta mitään vielä. Arean tipahtaa polvilleen vauva sylissä, halaten tätä ja itku on vuolasta. Kenraali ottaa hänen kätensä irti omastaan ja kuiskaa että hyvästi rakkainpain, anteeksi. Hän lähtee juoksemaan kohti sataman loppua, suojakuplaa päin. Hän hyppää läpi siitä palamatta karrelle ja katoaa näkyvistä heti.
Ei edes sataa kilometriä kun kuolema pysäyttää maatapitkin kiiitävän miehen. Hapettomassa tilassa juoksevan miehen. Raskaat askeleet pysähtyvät vähän hänen eteensä, kuolema vielä huutaa että tänne sieltä! He tulevat toistensa eteen ja kuolema on silmiinpistävän vihainen. Mutta koossa.
”Satut minua. Jättämällä minut. Miksi?!” kuolema sanoo, viitaten miksi tämä poistui kun olisi voinut yrittää surmata. Kenraali on että se ei kuulu tälle. Kuolema huomaa muutoksen äänesävyssä ja hymähtää. Kenraali sanoo että ei aijo pidätellä ollenkaan enään. Kuolema. Kenraali tietää mitä hänen vastustajansa sillä tarkoittaa.
”Jos se on mikä tappaa sinut, olen iloinen.” hän sanoo, hymyilee ja näyttää kädellä menoksi! Kuolema nyrpistää ilmeetöntä ilmettään ja sanoo että ei ihminen. Ei ole muita. Kenraali syöksähtää häntä päin ja lyö nyrkin jonka kuolema nappaa kämmenellä. Hän pidättelee sitä ja sanoo tappavansa miehen ilman että itse kuolee.
[Legend]
Kuolemalle tulee pelko että hän kuolee itse. Legendan nyrkki uppoaa olennon kovaan ihoon. Sisäelimet lennähtävät selkää vasten ja kylkiluut murtuvat. Liukuu maata pitkin nyrkin isku hetkestä. Siististi. Kuolema on hädissään, purskauttaa verta suustaan vähän. Tämä ei ole häntä. Vielä äsken hän oli niin varma. Vaan nyt on pelko käden ulottuvilla. Viimeinkun hän pääsee irti pelostaan edes liikkuakseen, hän huomaa että kenraalin ruumiin ilmestyneen häntä lähelle.
”Sinä kuolit. Miksi et pysy sellaisena?” Kuolemaa kysyy päin ruumiin naamaa, tämä vastaa mutta ei kenraalina. Ei hänen elämää nähneellä äänellä. Tämän äänen omistaa koko elämän nähnyt huhu.
”Häränpaskaa!” kiroilee kuolema, painaa kylkiluut paikoilleen ja syöksähtää sivulle. Kumpikin on sitä luokkaa että ei tästä pitkään mitään tule. Voitettuaan pelon ja hämmenyksensä, pystyy kuolema käymään vastaan. Vain pieni pelko enää jarruttamassa. Jälkeen neljä kertaa kuoleman kuolemisen, legendasta on se legendaarinen lopussa. Kuolema riiputtaa miestä kaulalta samalla kun hänen päänsä saa muotonsa takaisin.
”Et ole kuolematon...! Et voi.” sanoo loppuunpalaneen sielun kannatin keho. Kuolema pyyhkii vasta muotoutuvalta naamaltaan veriä ja hengästyneenä sanoo että elä ala hänelle surkea ihminen. Sekä että hän tietää mitä ruumis teki kaupungissa. Tietää.
”Ei siellä ole mitään!” tämä yrittää, vaan kuolema sanoo että vaimoko? Lapsi? Leveä hymy herättää inhoa riiputettavassa.
”Ei ole vaimoa, ei lasta! En ikinä saisi vaimoa tällä naamalla!” hän yrittää selittää, unohti sormuksen ja paljastuu. Kuolema nauraa ja mutta sitten vakavointuu.
”Sinä paska ihminen. Rikoit panssarini. Miksi olet noin voimakas?! Tappaisit todella jos et olisi rikki. Ja se olet. Rikki. Varjo omasta itsestäsi.” Kuolema viittaa ruumiista hallitsevalle, ei kenraalille jonka kanssa keskustelee. Hän haluaa tietää mistä tämä sai legendan sielun noin vain. Mies ei vastaa, vaan näyttää ilkeää ilmettä. Kuolema rutistaa kurkkua vähän ja vetää hänet lähelle haistaakseen.
”Tytär... ” kuolema huomaa. Mies on heti että ei hänellä ole!
”Valheita! Älä yritä valehdella perkele! Sinulla on tytär siellä!” kuolema nauraa ja jatkaa.
”Hänen on kuoltava myös! Jotta tämä ei jatku... ” miestä rituuttava toteaa, mies vieläkin sanoo että ei siellä ole mitään. Kuolema varmistaa asian nostamalla kuunpinnasta armeijan puhtaita hirviöitä. Kenraalin katse kertoo enemmän kuin mitä kuoleman tulee tietää, tämä hymyilee ja huutaa armeijalleen.
”Hyökätkää! Tappakaa kaikki miehet, syökää lapset ja naiset!” maa jyrisee kun armeija sieluttomia puhtaita hirviöitä lähtee ryminällä kohti kuoleman osoittamaa kohdetta, kaupunkia kuplassaan. Kenraali potkaisee itsensä irti ja ponkaisee kuoleman rinnuksesta vauhtiin kohti kuunpintaa, saadakseen vauhtia. Vaan iskee kuolema hänet maahan jalasta pitäen, sitten vetää ja nostaa uudelleen otteeseensa. Hän vielä näyttää mitä kaupungilla on edessä.
”Mitä edes kuvittelet tekeväsi mikäli pakenisit? Mitä tunnet ihminen? Oman heikkoutesi?” kuolema utelee, kenraali vastaa että hän puolustaisi heitä viimeiseen ihmiseen. Miksi ystäväni, miksi teet tämän?” kuuluu toinen kysymys. Avoin kämmen naamaan on vastaus. Sekä uusi kuristusote.
”Et voi puhua enään noin typerys. Aikasi on ohitse, kuten heidän pian.” hän viittaa jälleen toiselle.
”Viettomat. Tapatat kaikki!” kenraali itse huutaa, verta nenästä vuodattaen. Kuolema toivoo sitä. Kenraali kiroaa häntä sekä yrittää potkaista tältä päätä mutta tämä ottaa kiinni jalasta ja repäisee sen liitoksiltaan. Kenraali huutaa kivusta, raivosta ja potkaisee uudelleen. Kuolema ei edes torju vaan vetäisee jalan polvesta irti. Uudelleen huutoa, vaan ei ruumis enää liiku.
”Vielä muita osia irti? Kuole jo!” hän huutaa ja puristaa kaulan kasaan. Tämä mies vielä katsoo kuolemaa sellaisella katseella joka herättää hänessä oudon tunteen. Silmät ovat jotenkin oudot.
”Tuo katse on ärsyttävä!” hän vielä toteaa, nostaa käden pyyhkiäkseen tältä pään kun tuleekin ajatus että tämä mies on tapettava heti tai...!
Kenraali on sanoa jotain kun kuolema halkaisee kaulan puristamalla. Eloton ruumis tipahtaa hänen otteestaan pintaa kohti. Se valuu sitä kohti, kuolema paiskoo verta kädestään ja katsoo tyhjään. Sekä laskee elämiään.
Kupla-kaupungista jäi rauniot. Eloonjääneitä 400 000 ihmisesta, nolla. Kenraali jäi historiaan miehenä joka melkein tappoi itse kuoleman. Sota on lähellä.
